Kuukausittainen arkisto:elokuu 2012

Rimakattoa

Viikonloppu meni katonrajassa yhdessä Kimmon kanssa. Tyttären kummisetä nakitettiin talkoisiin pahaa aavistamatta. Lopputuloksena syntyi sata neliötä rimakattoa. Nyt kun se on valmis, ei tarvitse enää selitellä kenellekään, miksi sellainen haluttiin. Omasta mielestä se on klassikko ja parasta Alvar Aallon aikakaudelta. Käsittelemätön, oksaton mäntyrima on niin arkisen kuuloinen juttu, että joskus kauan sitten kun idea ensimmäistä kertaa tuli, vaimoa piti vähän taivutella asian taakse. Ettei näyttäisi mökiltä. No, ei näytä. Tuollaisenaan rimakatto tuntuisi huutavan muutamaa Aallon mööpeliäkin, mutta ainakaan ihan vielä sellaisia ei ole tilauksessa. Idea on jo olemassa olohuoneen sisustukseen ja se on jotain ihan muuta kuin Aaltoa, mutta siinähän jännitätte. Se paljastetaan vasta tuonnempana.

Ai niin, Kimmon työpanoksen arvoa nostaa entisestään se, että herralla on keskivaikeahko korkean paikan kammo, josta kuulin tosin vasta kun kattoa oli hyvä tovi tehty. Respect.

Saa nähdä, onko viimeinen meidän tekemä rimakatto, kyselyitä on jo tullut.

Mainokset

Seuraava talo tehdään 20 tunnissa alusta loppuun

Mikäli oheisen videon herraa on uskominen, talonrakentaminen on ihan lähitulevaisuudessa melko erilaista nykyhetkeen verrattuna. Sen kun printtaa kuvat 3D:llä. On siinä tulostimessa kokoa. Koko puhe on kiinnostava, mutta highlight alkaa 4:30 paikkeilla.

 

Soittaisivat edes!

Taas meni viikko melkein ilman ammattilaisia. Oman työn osuutta verottivat oikeat työt, joten ainut joka todella ahkeroi oli kesälomansa viimeistä viikkoa viettävä vaimokulta. Onneksi edes joku tekee jotain.

Rakennusalalla on näemmä joku ihme tapa olla tulematta paikan päälle sovittuna aikana. Tästä käytännöstä tervetulleen poikkeuksen tekevät timpuri-Heikki ja sähkäri-Rolle. Muiden kanssa ollaan odoteltu, soiteltu perään, saatu lupaus ”huomisesta” ja sitten taas ”huomisesta”. Ikkunatilaus tehtiin maaliskuun alussa ja tällä viikolla tuli taas yksi puuttuva ikkuna – ehkä ensi viikolla tulee se viimeinenkin. Kiintokalusteista tuli osa kesäkuussa ja asentaja laittoi paikalleeen ne, jotka pystyi. Lopuista ei olla kuultu mitään. Putkimiestä on odotettu pari viikkoa. Kaivurin piti tulla torstaina, ei tullut vielä perjantainakaan. Se, että aikataulut kusee ei tule yllätyksenä, mutta jotenkin käsittämätöntä on, että kukaan ei vaivaudu  soittamaan ja ilmoittamaan viivästyksestä, yllättävästä esteestä, maanvyörystä, tulvasta, sodasta tai mistä tahansa syystä. Sellainen vetää kyllä sanattomaksi. Jo on perkele, että ei voi tarttua puhelimeen ja kertoa että ”ikkunoiden ensimmäinen satsi meni munilleen, laitamme uudet työn alle ja pahoittelemme aiheutunutta harmia. Kas tässä, pieni rahallinen hyvitys” tai että ”En halua luvata mitään tälle viikolle, mutta tulen heti ensi viikon alussa. Ja koska lupaan, tulen myös.” tai ”Ajanhallintani on surkeaa enkä osaa hoitaa asiakkaitani tarpeeksi hyvin. Teen vielä nämä  ja lupaan sitten lopettaa ja etsiytyä hommiin, joissa ei tarvitse sitoutua aikatauluihin”. En voi olla vertaamatta omaan työhöni: jos toimisin noin, olisin todennäköisesti vailla työtä ja maine olisi mennyt.

Missä näille jampoille opetetaan, että tilaaja on välttämätön paha, jota kohtaan ei ole ilmoitusvelvollisuutta jos aikatauluissa tapahtuu muutoksia? Luulisi, että se kuuluu ihan hyvään käytökseen. Pitää varmaan alkaa toimia samalla tavalla siinä vaiheessa kun laskua pukkaa postilaatikkoon: ”Ai se lasku?  No tässä tuli nyt väliin muutama muu lasku, mutta katsotaan jos ensi viikon loppupuolella saataisiin tämä mahdollisesti maksuun. Niin, en voi tietenkään varmaksi sanoa, kun huomenna tai keskiviikkona voi tulla postin mukana pari uuttakin”.

Oma aikaansaannokseni tällä viikolla on alla olevassa kuvassa: porraskäytävän rimakatto on valmis. Samaa materiaalia tulee viikonloppuna työhuoneen kattoon ja jos aikaa jää, aloitan myös olohuoneen katon tekemistä. Ensin kattoon niitataan musta suodatinkangas, jonka päälle aletaan napsia hakasnaulaimella 43 mm rimoja 20 mm raolla. Sopiva rakotulkki on 20 mm sähköputki. Rima on käsittelemätöntä, oksatonta mäntyä ja tummenee tuosta jonkin verran. Idea tuli suoraan 60-luvulta.

 

Tietä käyden tien on vanki – vapaa on vain umpihanki

Edellisestä julkaisusta on taas vaan kulunut aikaa, vaikka kuinka vannoisi lyhyenkin päivittämisen nimeen. Ajanhallinnassa on siis vielä parantamisen varaa.

Mutta on raksalla menty eteenpäin. Talo alkaa olla ulkoa kokonaan valmis, eli myös peltikatto ja -seinät ovat viimein paikallaan ja ikkunat pellitetty. Vaikka varsinainen palautepostaus tuleekin myöhemmin kaikkine risuineen ja ruusuineen, nyt jo voi antaa krediittiä Laaksosen Pelti & Ilmastoinnin Petrille ja Jarille (ja sille kaverille, jonka nimeä en vain muista) loistavasta käsityötaidosta. Myös ilmanvaihtotyöt on säätöä vaille valmiit, maalämpöpumppu asennettu ja odottaa kytkemistään. Putkimies tulee taas ensi viikolla, samoin sähkäri. Tavoitteena on saada lämmöt ensi viikolla päälle, jotta lattia saadaan riittävän kuivaksi alakerran vedeneristystä ajatellen ja sitä myötä päästään laatoittamaan pesutiloja. Yläkerran maalaus on viimeistä silausta vaille valmis ja rimakaton ainekset hankittuna, joten sen tekemistä päästäneen aloittamaan ehkä(?) huomenissa.

Uusi, muttei lainkaan yllättävä ilmiö on ohikulkijoiden reaktiot nyt kun myös heille on valjennut se, miltä talo valmiina näyttää. Tiedossa oli etukäteen, että se jakaa mielipiteitä. Aika monta pällistelijää on Matildan Puistotielle pysähtynyt heinäkuussa  ja rohkeimmat jopa kaivaneet kameraa esiin. Joukossa myös  Turun kaupungin asemakaavaosaston heppu, joka vaivihkaa autosta käsin yritti näpsiä pokkarilla kuvia. Olisikohan kumminkaan silkasta ihastuksesta otoksia halunnut taltioida; veikkaanpa, että lomien jälkeen valmistelee siitä asemakaavatoimiston viikkopalaveriin napakan powerpoint-esityksen, jonka odottaa synnyttävän keskustelua rakennusperintöteemasta ja kestävästä kehityksestä kaavanlaatijan näkökulmasta. Terveisiä vaan sinne Turkuun. Ensi kerralla voi ajaa pihaan asti ja tulla vaikka ihan sisälle katsomaan. Moni on poikennutkin, lähinnä kavereita ja kylänmiehiä. Ja saatiinpa viime viikolla vieraaksi Kotilatoa rakentavat Är ja Jii ihmettelemään meidän betonilattiaa. (Kiitos käynnistä. Laitan lupaamani linkit heti kun löydän jostain taskusta Jiin käyntikortin).

Tietäisivätpä vaan ohikulkijat, kuinka hyvin tieltä puhe kuuluu: ”Ai kauheeta!” ”Ei kai noin saa tehdä vai saako?!”. ”Wau – hieno!” ”Onpa erilainen”. ”Jösses”. Yhtenä iltana kesäteatterin aikaan puoli linja-autollista mummoja seisoi rintamasuunta käännettynä taloon päin, suut auki kuin Huuhaa Innasen maalauksessa ja ihmetteli: Mustakin on kuin kaffeepannun kylki, muuttaneeko siihen joku goottiperhe. Olin liian laiska mennäkseni kysymään, tarkoittivatko visigootteja vai ostrogootteja.

Mielipiteet ovat kaikkien omia, mutta varsinkin tällaisissa tapauksissa ne helposti esitetään vähän niinkuin yleisenä totuutena. Modernia arkkitehtuuria on toki kiva arvostella, mutta ajattelen siitä vähän samaan tapaan kuin umpihankeen hiihtämisestä: joku kyllästyy hiihtämään valmista latua tai sitten vain kiinnostuu siitä mitähän mahtaa olla siellä, minne latu ei vie – ja poikkeaa siltä. Jotkut hiihtäjät huutelevat ”Pois sieltä – ei sinne saa mennä! Jos meidän haluttaisiin hiihtävän siihen suuntaan, sinne olisi tehty latu.” Ensimmäistä umpihankihiihtäjää arvostellaan uppiniskaisuudesta. Toista, kolmatta ja neljättäkin katsotaan vielä vähän vinoon, mutta eipä aikaakaan kun siinä missä ennen oli metri lunta, onkin valmis latu ja standardi, jota muutkin voivat hyväksytysti hiihdellä. Kunnes taas joku uskalikko poikkeaa siltäkin.

Henkilökohtaisesti uskon, että tulemme näkemään myös pientaloarkkitehtuurin muuttuvan, vaikka sitten hiljalleen. Se vaan tarvitsee muutaman riittävän hullun, jotka kyseenalaistavat sen, mihin on totuttu. Uutta ei synny, jos tekee asiat aina samalla tavalla kuin ennen.  Joka tapauksessa, se on vaan mun mielipide.